Tähdenlento tuli tiensä päähän

Huomaan, että enää ei oikein tule juttua ja niinpä luulen, että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Se on palvellut minua surussani yli vuoden, ollut todella tarpeellinen monella tavalla.

Perheessämme eletään aikalailla tavallista arkea. Daniel on vahvasti läsnä arjessamme ja muistoissamme. Toki elämän kokoinen suru on jättänyt jälkensä ja niin tietysti kuuluukin olla. Pahin tuska on kuitenkin helpottanut. Ikinä suru ei helpota täysin, koska Danieliin liittyvät muistot saavat usein surun aikaan. Kuitenkin pikkuhiljaa miksi-kysymykset väistyvät, aika on tehnyt tehtäväänsä ja Danielin tuskallisesta ikävästä on tullut lempeämpää.

Olen ylpeä itsestäni. Olen selvittänyt tieni tähän saakka siinä surussa, mistä koskaan ei pitänyt selvitä. En vaihtaisi Danielin syntymää ja elämää mihinkään, vaikka se oli lyhyt. Danielin kuului syntyä meidän perheeseen ja osoittaa elämän arvoja pienen elämänsä aikana. Daniel oli erityinen. En valinnut Danielin syntymää, enkä voinut valita hänen kuolemaansa.

Silti olen vielä heikko, menee vielä aikaa, että vahvistun. Ehkä vuosi tai kaksi, en osaa sanoa. Ihmisen kokoinen pala on revitty rinnastani, joten en odotakkaan, että kaikki korjaantuisi ennalleen. Daniel muutti minut kyynel kyyneleeltä, niinkuin hänen kuvansa viereisessä tekstissä lukee.

Pikkuveli tietää Danielin kuuluvan perheeseemme, olen siis onnistunut. Pikkuveli haluaa Danielin haudalle käymään ja lähettelee lentosuukkoja. Kuvat ovat tärkeitä myös.

Jätän tämän blogin elämään, mutta tuskin sitä enää päivitän. Surutyöni ei todellakaan ole valmis, mutta muuttunut sen verran, että tätä väylää en siihen enää tarvitse. Toivottavasti, joku lapsensa menettänyt voisi saada tästä vertaistukea. Tiedän, että tätä blogia on tuskallista lukea, mutta jospa se toisi myös vähän lohtuakin.

5-vuotias Daniel

Mitä siitä kertoisin? Kertoisinko sen, miten paljon syntymäpäivä puristi jo pari viikkoa etukäteen vai sen, millainen hän on mielikuvissani 5-vuotiaana.

Syntymäpäivä tänä vuonna toi puristuksen rinnan alle jo hyvissä ajoin, mutta edeltävä viikko oli kyllä todella raskas pitkään aikaan. Töissä oli vaikeaa ja kotona työpäivän jälkeen vieläkin hankalampaa. Torstai oli se päivä, kun tulin töistä kotiin ja kaikki purkautui kuin oksennus. Töissäkin itkin ja hätääntyneenä koitin saada itseni kasaan kaksi minuuttia ennen asiakasta. Kotimatkalla katselin pyöräileviä pikkupoikia ja itkin, kun radiossa muistutettiin olemaan liikenteessä varovainen pienten koululaisten vuoksi. Ei Daniel olisi vielä koululainen, mutta pyörällä jo varmasti sujuvasti kulkisi. Kotona menin kaapille, tarjoilin pikkuveljelle sekä itselleni suklaata ja sipsejä päivälliseksi. Mutta ei sekään saanut hyvänolon tunnetta aikaan, päinvastoin olo oli entistä surkeampi. Lamaannuin sohvan nurkkaan ja tuli pitkästä aikaa iso itku. Valtava tunnemöykky vyöryi kyyneleinä ulos ja sitä riitti. Riitti ihan joka asiasta. Lohduton ikävä esikoispoikaa, ainut jota ikävöin niin, että sydän pakahtuu ja tuntuu repeytyvän rinnasta ulos.

Itkeminen kyllä helpotti. Lauantaina itkin toista perhepiirimme poikaa, kun hänet viimeiselle matkalle saatettiin. Siellä ne leikkivät Taivaan kodissa, pitävät toisistaan huolta. Sunnuntaina menin kirkkoon kuulemaan, kun Danielin serkkupojan nimi lausuttiin kuolleiden joukossa. Miten lohdutonta se silloin oli, kun Danielin nimi kirkossa mainittiin "Daniel Johannes.... kahden vuoden iässä". Näinkö unta, herättikö joku painajaisesta. Kirkon penkissä kävin läpi Danielin hautajaisia, edelleen sitä miten raskas se arkku on varmasti ollut isin, vaarin, papan, kummisedän käsissä. Miten lohdutonta se kaikki oli. " Atte Mikael... kuuden kuukauden iässä", miten lohdutonta se kaikki on. Sunnuntaina muuten oli kotimme yllä kaksi sateenkaarta päällekkäin. Päät ulottuivat taivaseen ja ajattelin, että ette te ole kaukana, ihan tässä meidän kanssa. Ja Danielin läsnäolo olikin voimakasta.

Maanantai sitten oli Danielin 5-vuotis syntymäpäivä ja minua vaivasi, etten oikein ollut kerennyt valmistautua siihen (lähinnä kukat haudalle, kynttilät ym.). Työpäivästä olin tehnyt tarkoituksella rauhallisen. Aamutuimaan menin haudalle ja täysin tuntematon mies tuli halaamaan minua ja ottamaan osaa. Ehkä hän oli Danielin lähettämä lohduttaja. Aika rohkeaa minusta.  Mielikuvissani osaan aavistaa, millainen lapseni on 5-vuotiaana, tunsinhan hänet. Pikkuveli lähetti ilmapallon reippaasti matkaan, isoveljelle, lentosuukkojen kera tietysti. Ja me juhlimme 5-vuotiasta poikaamme, sitä että hän teki meistä vanhempia. Sitä, miten pieneen elämään mahtui kaikki ja miten se pieni elämä muutti kaiken. Äidillä on iso poika jo, Taivaan kodissa.

Surua surun päälle

Viime maanantaina 15.7 saimme aamupäivän aikana lohduttoman suru-uutisen. Mieheni siskon 6kk vanha poika oli kuollut yllättäen. Mieheni soitti töihin minulle, että vauva on viety elottomana sairaalaan, mutta vielä elvytetään. Minua alkoi yhtäkkiä palella aivan mahdottoman paljon ja olo oli todella epäuskoinen. Noin tunnin kuluttua mieheni soitti, että elvytys ei tuottanut tulosta ja vauva on kuollut. Päällimmäisenä tunteena oli, että tämä on aivan käsittämätöntä ja kysymys, että miksi? Miksi tähän perheeseen, surua surun päälle. Danielin kuolemastakin on niin vähän aikaa, uuteen lohduttomaan menetykseen nähden.

En voi kuvitella appivanhempieni tuskaa tällä hetkellä. Vaikka suurin tuska on meillä vanhemmilla lapsiemme menetyksestä, myös isovanhemmat surevat paljon. Ja isovanhemmat surevat oman lapsen puolesta myös ja tuntevat tuskaa. En tiedä, miten appivanhemmat jaksavat tämän kaiken.

Kaikki ovat kysyneet minulta, että tuleeko kaikki Danielin kuolemaan liittyvät asiat mieleen nyt. Mutta ei ne tule. Olen pohtinut, että miksi ja pitäisikö niiden tulla. Mieheni kanssa asiasta juttelin ja keksimme ehkä ratkaisun. Me olemme surreet Danielia viimeiset kaksi vuotta 24/7, me muistamme Danielia joka ikinen päivä ja suremme sekä ikävöimme päivittäin. Uskoisin, että lähimmät perheen jäsenetkään eivät sure Danielia joka ikinen päivä ja tällä tavalla muut ehkä uskovat, että nyt kaivetaan jostakin syvältä meidänkin rintaamme ja suru palaa taas elämäämme. Mutta koska elämme surua jokainen päivä, ei se palaa mistään. En tiedä, saitko kiinni. Toki voin muistoissani mennä niihin alkupäivien tapahtumiin ja ymmärtää, miltä mieheni siskon perheestä tuntuu. Mutta se ei ole sama asia, he menettivät oman lapsen ja me omamme. He kokevat surunsa omalla tavallaan ja tekevät surutyönsä omalla tavallaan. Lauantaina, kun kävimme heidän luonaan, huomasin, että surutyö on todella erilainen.

Kylässä ollessamme meidän perheen pikkuveli ja heidän perheen isoveli leikkivät lattialla. Ajattelin, että siinä he ovat, kaksi orpoa veljestä.

Lapsen kuoleman ja parisuhde

Olen hautonut tätä aihetta mielessäni ja nyt minusta tuntuu, että se on pakko jakaa. En muista tarkkaa prosenttimäärää, mutta suuri osa lapsen menettäneistä pareista päätyy eroon lapsen kuoleman jälkeen. Monille se on itse syy ja toisille ikään kuin piste i:n päälle. Tutkimustakin tästä on tekeillä ainakin, ellei jo valmiskin.

Minusta tuntuu (huom! oma näkemykseni asiaan), että surun keskellä on niin vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikki surevat eri tavalla. Miehet usein surevat tekemällä asioita, esimerkiksi töitä tai hakkaavat halkoja. Naisetkin voivat purkaa suruaan mm. käsitöihin, mutta naiset usein puhuvat, puhuvat ja puhuvat. Kaiken surun keskellä ei jakseta taistella parisuhteen puolesta ja on helpompi luovuttaa. Monet prosessin keskellä eronneet ovat katuneet jälkeenpäin ja toisille se on ollut hyvä ratkaisu. Ja kun voimat ovat vähissä, tulee riitaa pienimmistäkin asioista. Voin vain kuvitella elämää sellaisissa parisuhteissa, joissa lapsen kuolemaan johtanut syy löytyy vanhempien huolimattomuudesta.

Toiset tuntuvat hitsaantuvan yhteen entisestään ja se on ihan parasta mitä voi olla.

Ihmettelen sitä, että tämä asia on tiedossa kyllä, mutta siihen ei kiinnitetä huomiota. Jos ajatellaan pirkanmaata, täällä on todella vaikea saada apua parisuhteen pulmiin. Tampereella perheasiain neuvottelukeskukseen on jopa vuoden jono. Vuoden jono! Omalla paikkakunnallamme tasan yksi pappi antaa parisuhdeterapiaa ja käytännössä hän voi työskennellä yhden pariskunnan kanssa kerrallaan. Eli jos haluaa apua pian, on maksettava kallista hintaa. Ja rahaahan nuorissa lapsiperheissä riittää!

Meidän parisuhteemme oli todellakin millin päässä avioerosta. Meillä se olisi ollut piste i:n päälle järjettömän raskaan raksavuoden jälkeen ja Danielin kuoleman ensimmäinen vuosi oli meille myös vauvavuosi. Kaikki voi laskea 1+1, että ihan kaikessa kukoistuksessaan ei ole parisuhde ollut. Ja olisi ollut helpompi luovuttaa. Mutta minulla on hieno mies, hän on halunnut pitää meistä kiinni kynsin ja hampain, kun minä pyristelin sitä vastaan. Jos olisi ollut taloudellisesti mahdollista, olisin ottanut aikalisän ja muuttanut pois vähäksi aikaa. Ainut mikä meitä piti yhdessä oli kuolleen lapsen muisto ja elävän lapsen tulevaisuus.  

Mutta nyt silläkin saralla alkaa helpottaa, kun aikaa on kulunut ja pikkuvelikin on kasvanut isommaksi. Jatkuva riitely on lakannut ja meillä menee melko hyvin. Töitä sen eteen on tehty ja hyväksytty toisessa monenlaisia asioita. Meillä haaveillaan asioista parin vuoden päähän. Uskon, ettei meitä voi enää erottaa kuin kuolema.  Ja olen siitä kiitollinen.

Toipumisen tiellä

Olen surrut kuollutta lastani viimeiset kaksi vuotta ja yhden kuukauden. Nyt alan huomaamaan, että aktiivisen suremisen aika on ohi ja tilalle on tullut kaipaus ja ikävä. Kaipaus, joka saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti, nauramaan hersyvästi, muistelemaan haikeana. Kaipaus, joka saa kovankin puristuksen tunteen rinnan alle. Voisin kai sanoa, etten enää käsittele suruani aktiivisesti, eikä suru määritä elämääni enää. Tuntuu jopa hassulta ajatella, että suremisen alkuvaiheet ovat myös muistoja elämässäni. Onhan niistä jo se parisen vuotta. Jos sanon vieraalle ihmiselle, että lapseni kuoli kaksi vuotta sitten, se on hänelle pitkä aika, minulle lyhyt. Mutta suru on jättänyt arvet sydämeen ja sieluun, joista toivutaan edelleen. Rakennetaan uutta, mutta sen uuden rakentamisen aloittamiseen meni kauan aikaa.

Olen siis alistunut elämään ilman lastani. Olen luovuttanut taisteluni sen suhteen, että saisin hänet takaisin. Danielin kuoleman jälkeen tarrauduin jälleen näkemisen toivoon kuin hukkuva. Enää se ei tuo samanlaista lohtua. Uskoisin, että on tarkoituskin löytää jokin muu keino selviytyä, kuin sen ajatteleminen, että ehkä 40 vuoden päästä me taas kohdataan. Vaikka muistankin sen joka päivä ja kuvittelen sitä hetkeä niin en osaa siitä repiä lohtua.

Lohtua tuo sen sijaan tietoisuus siitä, että lapseni kulkee sydämessäni mukana mihin ikinä menenkin. Lohtua tuo se asia, etten voi tässä maallisessa elämässä lastani unohtaa. Pikkuveljen ristiäispäivänä menimme minun isovanhempien kanssa käymään Danielin haudalla. Isän äiti on aikoinaan menettänyt oman poikansa. Pehmeä, ruttuinen poski poskeani vasten siinä haudalla. Ei tarvittu sanoja, vaan molemmat sen tiesivät ilman sanojakin "minä tiedän miltä sinusta tuntuu". Ja takaisin kävellessämme muistisairas mummani alkoikin kertoa tarinaa menetetystä pojastaan. Viime viikonloppuna olimme mummolassa viimeistä kertaa ja jokainen sai ottaa muistoksi tavaroita mumman kodista. Katsoin lipaston laatikkoon ja löysin kuolleen lapsen adressit, pysähdyin niitä lukemaan. Sama jälleen näkemisen toivo oli silloinkin. Mummani on jo lähellä sitä hetkeä, kun saa nähdä poikansa ja miehensä jälleen sekä muut rakkaat. Mutta pitkä ja kivinen tie se on ollut hänellä. Hän on esikuvani aina.

Viikko täynnä suuria tunteita

Tänään on kulunut 2 vuotta Danielin hautajaisista. Muistan tuosta päivästä melko vähän, mutta ainakin yksi asia oli tärkeydessään ykkössijalla: Pikkuveli ei saa syntyä sinä päivänä. Muistan sen, kuinka aamuyöstä supisteluita alkoi tulla melko tiiviisti ja tuskailin mielessäni, että jos supistelut nyt säännöllistyvät, voin juuri ja juuri keretä kirkkoon, mutta sitten täytyy varmasti mennä sairaalaan. Tuskailin, että jos nyt joudun lähteä synnyttämään, olen väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta kerrankin pyyntöni kuultiin ja supistelut laantuivat.

Aamu valkeni aurinkoisena. Kävin keräämässä kimpun pieniä kieloja, kukat Danielille pikkuveljeltä. Kuin ulkopuolisena katselin kaikkea. Istuin kirkon penkissä vainajan lähiomaisena. Danielin kaunis pieni arkku, mutta voi miten paljon se varmasti painoikaan isin, vaarin, papan ja kummisetien käsissä. Minä en käsittänyt siitä mitään. Taapersin poikani arkun perässä, joka oli matkalla kohti hautaa. Tajuamatta sitä, etten enää koskaan voi nähdä Danielia täällä, jutella hänelle, niin että hän vastaisi, suukottaa tai halata. Arkku laskettiin hautaan, kaksin jääminen mieheni kanssa oli konkreettista. Toinen poika haudan uumenissa, pieni elämä ohi. Toinen poika kohdussa kasvamassa, mutta lähtökuopissa tulossa maailmaan.

Tuli sunnuntai ja maanantai. Sitten koitti tiistai kesäkuun 14. päivä. Puolen päivän aikaan alkoi supistella ja heti melko napakasti. En ollut pakannut sairaalakassia eikä vauvalle ollut sänkyäkään valmiina, koska tyhjä sänky vieressä tuntui liian raskaalle ajatukselle. Alkoi kuitenkin tuntua siltä, että toinen poikamme on nyt syntymässä. Mieheni ei ollut tällä kertaa tilanteen tasalla samalla tavalla kuin minä, eikä selvästikkään ollut valmis lähtemään sairalaan, jossa muutama viikko sitten olimme hyvästelleet esikoisemme. Ja mikä toipumisaika muutenkaan on kolme päivää, kun hautaa oman lapsen? Mutta synnyttämään oli lähdettävä, itku tuli matkalla minultakin. Itkin jo etukäteen sitä, että Daniel ei ole näkemässä veljeään. Tiistai-iltana puoli kymmenen aikoihin syntyi meidän perheen toinen poika, Pikkuveli. Suru väritti koko tapahtumaa, vaikka olinkin onnellinen pienestä pojastani. Kätilö kääri nyyttimme samanlaiseen lammaslakanaan, mikä Danielin kasvojen päälle oli vedetty. Mieheni pyysi vaaleanpunaisen lakanan, vähän huumoria mahtui siihenkin hetkeen. Pikkuveljen kohdalla pitää paikkaansa se, että rakkaus on kasvanut päivä päivältä. Kotiin tultiin hautausmaan kautta. Ristiäisiin tilattiin samanlaiset kukka-asetelmat Pikkuveljen kastepöytään ja Danielin haudalle. Muuta ei ole.

Tämä viikko saa tunteet pintaan monella tavalla. Tämä viikko osoittaa sen, että selviän varmasti ihan kaikesta.  Tällä viikolla muistan, kuinka ihanan  todellisen unen näin Danielista tuona synnytystä edeltävän yönä. Ikäänkuin Daniel olisi tullut ilmoittamaan, että Pikkuveli voi nyt tulla.

Pikkuveljen suru

Olen miettinyt paljon sitä, miten saisin tuotua pikkuveljelle esille Danielin elämään ja kuolemaan liittyviä asioita, ilman että hän tuntisi olevansa jotain vähemmän. En tiedä, onko pelkoni turha, se kai selviää aikanaan. Mutta Daniel alkaa olla hänellä enemmän tietoisuudessa. Lähes päivittäin hän sanoo "dansku" ja katselee kuvaa. Nimi ja kuva löytävät toisensa, se on suurta pienen ihmisen mielen maailmassa.

Juttelemme pikkuveljellä asioita, joita teimme Danielin kanssa tai joita Daniel teki samalla tavalla kuin hän. Viikolla menimme taas haudalle koko perheen voimin. Lähtiessämme pikkuveli halusi suukottaa kaikki lyhdyt, hautakivessä olevan lentokoneen ja koiran, jossa on kukkia. Ihmeissämme mieheni kanssa katselimme tätä tapahtumaa. Lopuksi hän sanoi "heihei dansku". Ajatus alkoi pyöriä monenlaisissa asioissa ja mieleeni tuli, että olemmeko käyneet haudalla liikaa pikkuihmisen kanssa? Miten voikaan olla niin, että ihminen lähtee miettimään tätäkin hienoa hetkeä negativiisuuden kautta.

Koen, että olen jotekin veitsenterällä tämän asian kanssa, koska tietenkin haluan pikkuveljen tietävän, että häntä rakastetaan täysin saman verran kuin Danieliakin. Ja että hän on meidän perheen valopilkku, joka annettiin keskelle kaikista synkintä mustaa. Mutta pelkään, että joskus saan kuulla lauseen "sä rakastat Danielia enemmän". Koen, että tämä on osa-alue, jossa voin epäonnistua pahasti. Kaipaisin oikeastaan ihan ammattilaisenkin vinkkejä asiaan. Ehkä kirjastosta löytyy kirjoja, joita lukea.

Uskon, että aikanaan pikkuveli tulee kaipaamaan veljeään. Uskon, että hänkin kyselee "miksi?" On niin vaikeaa nähdä pikkuveljen rakastavan ikäistään seuraa ja että se kaikista läheisin lapsiystävä vietiin jo ennen tapaamista pois. Miten selittää pikkuihmiselle, että hänellä on isoveli Taivaan kodissa, kun alkaa kyselemään sisarusten perään. Kaikki selviää aikanaan, mutta olen huomannut, että en sure pelkästään lapseni menetystä, vaan suren pikkuveljen puolesta myös. Ehkä kaikki osoittautuu turhaksi aikanaan ja kaikki meneekin luontevasti.

Minusta on ahdistavaa, kun otetaan perhekuvia, joissa pitäisi olla kaikki. Tuskin muut asiaan kiinnittävät mitään huomiota, mutta minun mielessäni aina joku puuttuu ja kuvien ottaminen saa palan kurkkuun. Kuulin hyvän idean, kuolleen lapsen kuvan voi ottaa kuvaan mukaan. Ehkä mekin voimme sittenkin mennä joskus perhekuvaan, tuo idea lämmitti mieltäni.